Tove Jansson 1914-2001

On hiljainen sunnuntai-iltapäivä Helsingin Katajanokalla, jugendtalon viidennessä kerroksessa joskus 1910-luvulla.

Kaksi lasta leikkii; tyttö on poikaa kaksi vuotta vanhempi. Hän neuvoo toveriaan kävelemään plyysimatolla niin, etteivät kuvioiden käärmeet - ruskeat köynnöskoristeet - sieppaa häntä. Poika kulkee pienin askelin, kädet ojossa, toisessa suuri nenäliina. Tulee paikka, jossa käärmeitä on vilisemällä. Koeta hypätä, tyttö huutaa.

Hän koetti vimmatusti pysyä tasapainossa ja heilutti nenäliinaansa, hän alkoi huutaa ja sitten hän kaatui ruskean päälle. Hän huusi huutamistaan ja kie riskeli matolla, hän kieri lattian yli kaapin alle. Minäkin huusin, minä ryömin hänen perässään ja heitin käteni hänen ympärilleen ja pidin hänestä kiinni kunnes hän rauhoittui.

Tarinan poika ei aikuisena muistanut pelänneensä maton käärmeitä, ja tyttökin on myöntänyt muutelleensa vähän totuutta muistelmiinsa, jotka hän kirjoitti vuosikymmeniä myöhemmin. Tunnelma on kuitenkin aito: juuri näin Sibelius-tutkija Erik Tawaststjerna ja Tove Jansson leikkivät pieninä yhdessä.

"Toivon, että sinäkin pidit siitä, että pelästyit", Jansson kirjoitti muistelmateoksensa Kuvanveistäjän tytär (1968) omistuksessa Tawaststjernalle.

Lapsena Tove Jansson oli kuvauksensa kaltainen: rohkea pieni tyttö, jonka mielikuvitus vei tiuhaan vallan. Hän ihaili Tarzania ja kuvanveistäjäisäänsä - ja rakasti hellästi piirtäjä-äitiään ja naapurin pientä poikaa.

Seikkailun, voiman ja jännityksen korostaminen, ja toisaalta vahva perusturva, rakkaus ja huolenpito pienemmistä ovat myös Tove Janssonin laajan kirjallisen tuotannon temaattiset kivijalat. Kaikissa kirjoissaan hän kulkee koko ajan pienestä suureen, yleisestä intiimiin, seikkailuista psyyken suvantoihin.

Janssonia on juhlittu nimenomaan sadunkertojana ja muumimaailman luojana. Hänen kirjojaan on käännetty yli kolmellekymmenelle kielelle, ja ne ovat lunastaneet paikkansa maailman satukirjallisuudessa Pikku prinssin, Nalle Puhin ja Peppi Pitkätossun rinnalla.

Tove Jansson kuoli Helsingissä 27. kesäkuuta 2001 86-vuotiaana.

Viimeinen muumikirja ilmestyi vuonna 1970. Siihen mennessä niitä oli kertynyt proosana ja kuvakirjoina toistakymmentä, sarjakuvina yli tuhat sarjaa. Sen jälkeen oli aikuisille suunnatun proosan vuoro: lapsuusmuistoja, matkakertomuksia, tiiviitä novelleja ja romaaneja ihmissuhteista, jopa jännitys- ja kauhutarinoita.

Jansson lienee ainoita maailmankirjailijoita, jotka saattoivat tyydyttää lapsilukijoidensa toiveen siitä, että mielikirjoilla olisi samanhenkisiä vastineita myös aikuisten kirjallisuudessa.

Olisiko hänestä kehittynyt sekä kirjailija että kuvataiteilija, jos hän olisi elänyt tavanomaisemman 1900-luvun alun suomenruotsalaisen lapsuuden?

Jansson syntyi vanhempiensa esikoisena 9. elokuuta 1914 Helsingissä. Isä Viktor oli kuvanveistäjä, äiti Signe Hammarsten kuvittaja ja piirtäjä. Janssonin molemmista pikkuveljistä tuli taiteilijoita, eikä hänkään ikinä harkinnut muuta ammattia.

Tavallaan Jansson olikin taiteilija lapsesta asti. Ja toisinpäin: kiinteä side taiteilijakotiin piti hänet lapsena kauan. Kotoaan hän muutti vasta 28-vuotiaana.

Tuotannon kannalta silläkin on merkitystä, sillä lapsen ja aikuisen roolien sekoittuminen on tae sille, että lastenkirjailija onnistuu työssään.

Varsinkin äidin ja tyttären symbioosi oli tiivis ja kesti äidin kuolemaan asti. Vielä 78-vuotiaana Tove Jansson kertoi "yrittäneensä aina muistuttaa äitiä ja piirtää äidin tavoin".

Kotinsa tuen ansiosta nuori Tove selviytyi esimerkiksi huonosta koulumenestyksestä. 15-vuotiaana hän lopettikin koulun, muutti Ruotsiin enonsa perheeseen asumaan ja aloitti opinnot Tukholman taideteollisessa oppilaitoksessa.

Myöhemmin hän kävi Helsingin Taideyhdistyksen piirustuskoulun ja pääsi 1934 sen maalariluokalle. Hänen opiskelutovereitaan olivat muun muassa Sam Vanni ja Eva Cederström.

Muumeihin Tove tutustui ensi kertaa Tukholmassa: eno varoitti muumipeikon tulevan henkäilemään niskaan, jos sisarentytär käy öisin liikaa ruokakomerolla. Päiväkirjoista isonenäinen otus löysi tiensä 40-luvun suomenruotsalaisen pilalehti Garmin piirrosten signeerauksiin ja viimein kirjaan Muumit ja suuri tuhotulva (1945).

Ensimmäisen muumikirjan synnytti talvisota. Nuori maalari huomasi "värien kuolleen" ja halusi synkkyyden keskelle muistutuksen lapsuuden onnesta ja turvallisuudesta.

Muumikirjojen valtavaa suosiota selittävät varmasti eniten niiden psykologinen osuvuus ja kyky, jolla Jansson tasapainottelee lapsen ja aikuisen maailman välissä. Hän seuraa tuotannossaan maailmankirjallisuuden perinteitä: aiheina ja teemoina matka ja paluu, katastrofi ja siitä selviäminen, hyvän ja pahan taistelu ovat ikuisia.

Ruotsalaisen kirjallisuudentutkijan Boel Westinin mielestä muumiuniversumi onkin allegorisena kokonaisuutena samaa luokkaa kuin Marcel Proustin ja García Márquezin maailmat.

Sen ydin muistuttaa kovasti Janssonin omaa perhettä. Viktor Janssonin hahmo on sama kuin Muumipapan, joka aika ajoin masentuu Muumilaakson vehreään rauhaan, pakkaa perheen veneeseen ja muuttaa ulkoluodolle majakkaan. Yhtä lähellä toisiaan ovat Muumimamma ja Signe Hammarsten-Jansson, jotka vuorottelevat luovuuden ja kodinhoidon välillä.

Muillakin henkilöillä on esikuvia. Reipas ja rationaali Tuutikki muistuttaa Janssonin elämänkumppania, graafikko Tuulikki Pietilää.

Muumipeikkoa voi pitää eniten omakuvana: hahmo on herkän ja epävarman nykyihmisen perikuva. Toinen omakuvallinen hahmo on varmasti Pikku Myy, julmuuteen asti rationalistinen ja häpeämätön arkkilapsi.

Vaikka Tove Janssonin maailmanmaine on eittämättä hänen kirjallisen tuotantonsa ansiota, hän itse piti kirjoittamista pikemminkin harrastuksena kuvataiteen ohessa. Varsinaista taidemaalarin työtä vähensivät 1940-luvulta asti kirjankuvitus ja kansainvälisesti levinneet sarjakuvat, välillä myös teatterityöt.

Jansson piti ensimmäisen yksityisnäyttelynsä 1943. Sitä kritisoitiin viimeistelemättömyydestä: asetelmissa oli liikaa yksityiskohtia ja sisältöjä.

Vuoden 1955 yksityisnäyttelyssä tyylin ja muotokielen muuttuminen jo näkyy abstraktia lähentelevänä pelkistämisenä. Nonfiguratiivisiin töihin hän siirtyi kuitenkin vasta 60-luvulla, maalaustaiteensa toisella aktiivikaudella.

Merkittävä osa Janssonin taiteellista tuotantoa olivat julkiset tilaustyöt ja koristelumaalaukset. Lavastus- ja puvustustyötä Jansson teki sekä Lilla Teaternin muuminäytelmissä että Suomen Kansallisoopperan satuproduktioissa.

1980-luvulla alkoi aivan uudenlainen muumirenessanssi, jonka aiheutti eurooppalaisjapanilainen tv-animaatioiden sarja. Nyt muumeja on saatavilla leluina, vaatteina, karamelleina. Naantalissa on muumihuvipuisto, ja samanlaista kaavaillaan Havaijille.

Takautuva taidenäyttely Amos Andersonin taidemuseossa oli syksyllä 1992. Siihen liittyy myös Erik Kruskopfin kirja Tove Janssonista kuvataiteilijana.

Renessanssi huipentui komeasti elokuussa 1994, kun Jansson vietti 80-vuotissyntymäpäiviään. Pidettiin tutkimusseminaari, julkaistiin juhlakirja ja äänilevy. Senkään jälkeen Jansson ei heittäytynyt laakereilleen. Viimeisimmät novellit ilmestyivät kokoelmassa Viesti (1998).

Viime vuotensa Tove Jansson vietti kuitenkin poissa julkisuudesta, niin kuin suuren osan koko elämäänsä. Massojen suosiota tärkeämpää hänelle oli aina lähimpiensä, vertaistensa ymmärtämys ja hyväksyntä. Sen varassa hän ainutlaatuista taidettaan loi ja hioi.

Yksityisyyden vaaliminen ei silti tarkoittanut ihailijoiden vähättelyä. Päinvastoin; niin kauan kuin jaksoi, Tove Jansson vastasi kaikkiin lukijakirjeisiinsä henkilökohtaisesti - ja käsin.

Tove Janssonin satuhahmot ovat lunastaneet paikkansa maailmankirjallisuudessa.